Tunnustan lukeneeni -podcast

Faktaa ja fiktiota on yhdistelty romaanitaiteessa maailman sivu. Usein sillä on voitettu merkittäviä kirjallisuuspalkintoja, joskus se on johtanut kafkamaisiin vaikeuksiin. Tai molempia. Mutta miten näitä totuuden sisarpuolia, dokumenttiromaaneja ja biofiktioita, pitäisi lukea? Onko genremääritelmillä ylipäätään mitään merkitystä, kun tulkitseminen kuitenkin perustuu lukijan omaan todellisuuteen? Studiossa kädet pystyyn nostamassa Oona ja Helmi. Luvassa farssia, puolitotuuksia ja...

Jonnet ei muista, kuinka suuri juttu vuonna 2002 oli Salla Simukan esikoisteos, kahden tytön rakkaustarinan kertova Kun enkelit katsovat muualle -romaani. Mutta moni asia on 20 vuodessa muuttunut: enää ei käytetä levykkeitä eikä lankapuhelimia, ja queer-tarinat alkavat vihdoin olla mainstreamia. Sen kunniaksi keskustelussa kaksi kovaa trendaavaa teosta, Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -romaani (suom. Johanna Auranheimo) sekä Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuvat...

Älä lue, älä kirjoita – äläkä varsinkaan kustanna köyhyydestä kertovia kirjoja. Katsos, kun köyhyyttä on nykyään enää vain Charles Dickensin tuotannossa. Siis äijän, joka yritti passittaa vaimonsa mielisairaalaan, kun se oli koko ajan paksuna. Et ei mitään hätää. Tänä päivänä köyhyys on ihan oma valinta. Mitäs synnyit häviämään! Ylisukupolvisen köyhyyden ja varsinkin ne väärät valinnat voi kyllä ihan helposti välttää. Lue vaikka Édouard Louis’n ja Stephanie Landin kirjat, jos et usko. Ja...

Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 (suom. Aleksi Milonoff) ilmestyi englanniksi jo 2014, jolloin koronapandemiasta ei ollut vielä kuultukaan. Silloin oli tilaa ajatella, että jos maailma tästä nyt jollain peruuttamattomalla tavalla muuttuisi, tarvitsisimme elämäämme enemmän Shakespearea emmekä vessapaperia. Toisin kävi. Yleisen tappiomielialan lieventämiseksi Tunnustan lukeneeni kannustaa tarttumaan Asema 11:een, jossa maailma järkkyy mutta kukaan ei valita Facebookissa, että kaikista...

”Pääsin illastamaan nobelistin kanssa. ’I like books’ oli henkevintä, mitä sain kirjailijalle sanottua. Seuraavana päivänä kävelin allapäin Lönnrotinkadulla katse asvalttiin litistyneissä. Kun kohotin katseeni asvaltista ensimmäisen kerran, näin lounasravintolan mainosständin: ’Mitä hyvää Turusta on muka tullut?’ Kun kohotin katseeni asvaltista toisen kerran, olin törmätä nobelistin selkään. Säpsähdin ja seisahduin, peräännyin vaivihkaa, nopeasti. Pään sisällä tapahtuu: Taivaanvuohi lentää...

Internet on täällä, kun taas kirjallisuus on tuolla. Mutta nyt ne vihdoinkin ovat molemmat tässä! Vuoden 2021 kirjatapaukseksi noussut Kukaan ei puhu tästä saattaa hyvinkin olla ensimmäinen romaani, jossa netti on täysin erottamaton osa sen sisältöä. Eikä nyt siis puhuta tekstarifonteista eikä ”vieraantunut äitini selittää kaiken viimeisessä sähköpostissa” -ratkaisuista vaan ajan hengestä – siitä mitä tämä digitaalinen aivosumu meille maksaa. Twitter-papitar Lockwoodin hauska mutta musertava...

Tunnustan lukeneeni naruttaa piinapenkkiinsä suomentaja Markus Juslinin! Yoko Ogawan Muistipoliisi-teoksen kääntänyt Markus julistetaan välittömästi viralliseksi Japani-asiantuntijaksi ja hän saa kuulla liudan hölmöjä kysymyksiä. Kuten: Miten voi olla, että japaninkielisessä tekstissä muistipoliisien ja sammakoiden lukumäärä voi jäädä epäselväksi? Entä onko kaunokirjallisuuden kautta mahdollista kurkistaa vieraaseen kulttuuriin? (Spoiler alert: Ei oikeastaan.) Ja saattaapa Markuksen kanssa...

Nainen pamahtaa paksuksi, mies kirjoittaa sonaatteja. Suunnilleen tällainen on ollut kirjallisuuden sukupuolijako kautta aikojen. Tunnustan lukeneeni tutkailee asiaa kurkistamalla Virginia Woolfin sekä 1900-luvun alun suomalaisten kirjailijanaisten huoneisiin ja päätyy matkallaan pohtimaan luovuuden edellytyksiä laajemminkin. Millaisia etuoikeuksia ja materiaalisia mahdollisuuksia on oltava, jotta voi kirjoittaa suurta kirjallisuutta? Naisten pienempi rooli taiteen historiassa selittyy muun...

Huonoja uutisia, romanssiviihteen ystävät: kyselytutkimusten mukaan olette epäviehättäviä, vähä-älyisiä ja kroonisesti puutteessa. Ja luonnollisesti naisia! Dekkareita lukevien miesten älykkyysosamäärästä, ulkonäöstä tai viriliteetistä yleistyksiä ei tiettävästi ole tehty – tutkimuksesta puhumattakaan. Asian korjaavan akateemisen julkaisun ilmestymistä odotellessaan Tunnustan lukeneeni päätti miehuullisesti sukeltaa siihen niljaiseen sakokaivoon, joka romanssiviihteenäkin tunnetaan. Sen...

Millaista on olla nainen juuri nyt, maailmassa, jossa elämänvalintansa on tehtävä puolitotuuksien, täyssumutusten ja järjettömien odotusten ristipaineessa? Millaisia kirjoja siitä sopii kirjoittaa? Ja siedetäänkö niissä epämiellyttäviä päähenkilöitä? Tunnustan lukeneeni -toimituksen narsistinen manipulaatioalusta syöttää myllyynsä tämän vuoden tärkeimmät feministiset romaanit, Saara Turusen Järjettömiä asioita ja Emma Jane Unsworthin Aikuiset (suom. Kaisa Kattelus) – ja saa aikaiseksi...

Jotkut kirjat kaivavat verta nenästään. Jotkut saavat ansiotta turpaansa. Mutta jokaiselle löytyy lukija, jonka mielestä juuri tämä kirja on paras ikinä. Tai pahin. Mutta mitä sitten, kun se omasta mielestä kaikkein pahin pohjanoteeraus on muun maailman silmissä kuolematon klassikko? Kun viiltävä satiiri ymmärretään täysin väärin? Ja kuka on ymmärtänyt väärin mitä, kun tänä päivänä helpoimmin tunnistettava kapitalismikritiikin muoto on kidutusporno? Studiossa maailman menoa, sikailevia...

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata (suom. Kyllikki Villa) on feministinen klassikko, jonka julkaiseminen 1975 teki Märtasta sekä supertähden että hylkiön. Miten käy Evie Wyldin, jonka romaani Me olemme susia (suom. Aleksi Milonoff) on kuin nyrkki suoraan patriarkaatin naamaan? Naisen asemasta maailmassa, jossa mies on kaiken mitta, napa ja juuri, tuohtumassa Oona ja Helmi. Verbaalisen käsirysyn, tylytyksen ja tilityksen ohessa pohditaan myös, oliko Edgar Allan Poe incel ja missä oli Jörn...

Viiskyt on kuulemma uusi kolkyt, mutta helppoa sekään ei ole. Tunnustan lukeneeni ottaa käsittelyyn Hyppe Salmen Aaltoja ja asiattomuuksia -romaanin sekä Candace Bushnellin kirjan Onko vielä sinkkuelämää? (suom. Karoliina Timonen). Pinkit kannet lupaavat pirteää tavaraa, mutta keskustelu kääntyy välittömästi naisen elämää hallitseviin narratiiveihin ja siihen, kenen sääntöjen mukaan täällä oikein eletään. Onneksi Tammen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Petra Maisonen latelee...

Jos palstamilleillä mitataan, tietokirjallisuus on kirjallisuuskeskustelun raastepöytä: ihan kiva olla olemassa, mutta ei kai tänne tätä varten tultu? Tunnustan lukeneeni korjaa asian perehtymällä porkkanaraastevariaatioiden lisäksi tämän hetken parhaaseen asiaproosaan. Lautasella Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti (suom. Maija Kauhanen) ja Tara Westoverin Opintiellä (suom. Tero Valkonen). Tarjolla myös kärsämötinktuuraa, irtoavia päitä ja katoavia kiveksiä – salonkikelpoista...

Pulitzer-palkittu Elizabeth Strout on kirjailija, jonka kirjoja pidetään tavattoman kohottavina – tai mahdottoman masentavina. Mistä se johtuu? Paradoksia purkamaan tarvittiin Stroutin suomentaja Kristiina Rikman, joka pitkän uransa myötä on kehittänyt erityisen herkän korvan paitsi naiseudelle myös elämälle ylipäätään. Onneksi hän tietää aika paljon myös kissoista ja karhuista, sillä luonnollisesti keskustelu harhautuu navetan taakse, missä odottaa joko seksuaalinen hekuma tai...

Vuoden viimeisessä jaksossa Tunnustan lukeneeni sukeltaa munatotitynnyrin pohjalle ja etsii sieltä vastauksia kuuntelijoiden kysymyksiin. Mitä toimituksessa oikeastaan tapahtuu? Millä perusteella kirjat valitaan? Kuka murhasi joulumielen? Välkkyvät poronsarvet päässä keskustellaan myös volvofiktiosta, juoruilusta, brassailusta ja lukematta jättämisestä. Lopussa kuullaan maailman kuivin lukusuositus ja vastaansanomaton vastaus kysymykseen, jota jokainen kirjojen ystävä on taatusti miettinyt...

Kun Kazuo Ishiguron The Unconsoled -romaani ilmestyi 1995, hänen suomalainen kustantajansa sai sätkyn. (Oletettavasti.) Tuleva nobelisti oli haistattanut pitkät roolilleen hillityn toiseuden asiantuntijana. Herkkää japanilaista tussimaalausta muistuttavan romaanin sijaan käsillä oli suuren yleisön odotuksille keskisormea näyttävä sikailu. Ei tällaista Keltaiseen kirjastoon! Samaan aikaan suomentaja Helene Bützow kulki omaa polkuaan halki kirjallisuuden lumotun seudun. Hän – ja keskimäärin...

Maailma palaa, mutta näkyykö se kirjallisuudessa? Tunnustan lukeneeni ryhtyy kylmän viileään analyysiin, mutta päätyy vaatimaan vallankumousta ensimmäisen minuutin aikana. Käsi tiukasti patriarkaatin kurkulla keskustelemme Maja Lunden Ilmastokvartetista, Édouard Louis’n Ei enää Eddystä, autofiktiotrendistä, bensan vanhenemisesta ja vähän myös Stockan kanta-asiakaskasseista. Jakson kirjat: Maja Lunde: Mehiläisten historia (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2016) Maja Lunde: Sininen (suom....

Valeriella on oma puhelin, Paula Drew’lla auto ja Hortensia-tädillä irtopää – ja kaikilla homma harvinaisen hyvin hallussa! Tunnustan lukeneeni ilahtuu löytäessään lukumenneisyydestään aktiivisia tyttöjä ja naisia, mutta lämpenee erityisesti huumeille ja noituudelle. Kynttilä pääkalloon palamaan: ikimuistoisen lastenkirjallisuuden lomasta saattaa löytyä vampyyriseksiä, kammottavia ruumiinvammoja ja tyttö joka järkytti maailmaa leikkaamalla tukkansa. JAKSON KIRJOJA: Camilla Mickwitz: Jason...

Monestiko olet tarttunut vakavaan kirjaan ja laskenut sen kiireesti kädestäsi? Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt ja Margaret Atwoodin Orjattaresi ovat tärkeitä kirjoja painavista aiheista, mutta mitä tehdä, kun niihin ei millään haluaisi tarttua? Tunnustan lukeneeni analysoi tilannetta keskustelemalla mm. Kardashianeista, mieskirjallisuudesta ja platform-lenkkareista. JAKSON KIRJAT Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt (suom. Jukka-Pekka Pajunen, Tammi 2019) Margaret Atwood: Orjattaresi...